Kolumni on julkaistu keväällä v. 2005 pienilevikkisessä Editori-nimellä kutsutussa lehdessä. Lehden aihepiiri käsitteli mediakritiikkiä. Yritin kovasti tuottaa jotakin tekstiä, joka edes jossain määrin käsittelisi minulle annettua aihetta... Se on nyt tässä, ensimmäinen kirjoittamani kolumni. Lukijalle luvassa on amatööritoimittajan raapustamia lauseita ja virkkeitä, joista osa on takuulla äärimmäisen kömpelösti kirjoitettu.
Tässä on kolumni, jossa vuodatan syvimpiä tuntojani aiheesta "musiikin ja siihen liittyvien lieveilmiöiden kritiikkiä". Yritän nyt oikein kovasti olla kelvollinen kolumnisti, joka kirjoittaa teräviä mielipiteitä, jotka eivät kuitenkaan herjaa mitään tai ketään. Todennäköisesti osa Teistä lukijoista kuitenkin ryystää herneitä sieraimiinsa viimeistään siinä vaiheessa, kun hän löytää tämän tekstin seasta sanan "rectum".
Otan nyt verbaalisesti tukevan otteen niinkin ympäripyöreästä käsitteestä kuin "musiikki". Sana on sijoitettu lainausmerkkien väliin lähinnä sen takia, koska haluan miellyttää kielioppisääntöjä ja niiden autuutta ylistäviä kielipoliiseja, mutta osaksi myös sen takia koska sanaa "musiikki" on usein käytetty sellaisissa tilanteissa, joissa sen käyttämistä ei pitäisi edes ajatella. Mielestäni musiikki on taidetta. Taide tulee taiteilijoilta, tässä tapauksessa Taiteilija on yhtä kuin Muusikko. En koe esimerkiksi MTV:n loputtomien mainoskatkojen välissä vilahtavissa musiikkivideoissa esiintyviä vähäpukeisia naisia, tai samaisella kanavalla horjuvia oman kehon kokoon nähden ylisuurten vaatteiden puolestapuhujia Taiteilijoina, he ovat mielestäni enintään Näyttelijöitä. Lauluntekijät ovat näiden näyttelijöiden herroja, joiden puoleen kumarrutaan, kun halutaan soittolistalle. Mielestäni tämä on rectumista. On todennäköistä, että mielipiteeseeni ja ajatusmaailmaani on vaikuttanut tietynlainen kaipuu takaisin aikaan, jolloin kalpea Pohjolan kansa ei vielä ollut oppinut seuraamaan suuren maailman trendejä ja muoti-ilmiöitä aina pukeutumiseen, ulkonäköön, musiikkiin ja jopa käyttäytymiseen liittyen.
Olen tässä viime aikoina pohtinut. Minulla on tuhat ja yksi sanaa mielessäni, tosin valtaosa niistä on ns. rumia sanoja, jotka korisevat ajatuksissani nyt ajatellessani rahaa ja sen jakautumista ihmiskunnan jäsenten kesken. Ozzy Osbourne! Tämä pimeyden prinssiksi tituleerattu kahden teini-ikäisen (ja yhden aikuistuneen tyttären?) isä vieläkin keikkailee aina silloin tällöin täysille katsomoille. Ozzyhan on se, joka järsi epähuomiossa lepakon pään irti joskus muinoin. Ozzy on se, joka monen muun tavoin on onnistunut kauppaamaan sielunsa suurimmalle mahdille, Medialle. Hänet me voimme nähdä nyt myös televisiosta. Hän ja hänen perheensä viihdyttävät sinua ja minua.
Osa Editorin toimitustiimistä pääsi esittämään mediakriittisen kantansa rusikoimalla television pirstaleiksi. Joskus vasarasta voi todellakin olla käytännön hyötyä sellaisellekin henkilölle, joka ei sitä käytä harrastuksissaan tai työssään. Olenpa harkinnut minäkin mm. radion nuijimista päreiksi kuullessani mitä kummallisimpia tapoja myydä tuotteita, oiva esimerkki on sellainen mainos, jossa innostunut radioääni hehkuttaa hurmioituneena jotakin sillä hetkellä suosittua artistia sanoen "hän on myynyt ympäri maailmaa miljoonia albumeja". Pitäisikö minun ostaa cd-levy vain sen takia, koska miljoonat ihmiset ovat sen hankkineet? Hölynpölyä.
Kun nyt kerran päästiin vauhtiin, niin jatketaanpa vielä hieman kärjistystä ja hyvän maun rajoilla hortoilua. Tietynlaista musiikkia kulutetaan (lue: ostetaan) paljon. Pop ja rap lienevät kaikkein suosituimmat genret. Luin jostain vitsin, joka meni jotakuinkin näin: "viisi miljoonaa kärpästä ei voi olla väärässä siinä, että p**ka on hyvää". Jotakin vetoavaa täytyy olla Madonnan, tv:stä tutun Ozzyn, Pikku G:n ja kaikkien niiden muiden musiikissa.
Tässä on viimeinen kappale, viimeinen yritys sitoa tämä löysä ja ryhditön kirjoitus eheäksi kokonaisuudeksi. Taitaa olla niin, että meissä jokaisessa asuu pieni kärpänen. Tämä sisäinen pörisijä haluaa maistaa sitä nektariinia, jota viihdeteollisuuden asiantuntijat valmistavat hyväksi havaitun kaavan perusteella. Silti tämä kaava, josta puhun, ei ole kuitenkaan salaisuus. Vaikkakin siitä on useita eri variaatioita, voidaan sille antaa nimi. Kuulostaako Popstars tai Idols hyvältä?
Kirjoittaja uskoo vahvasti, että tämän ajan suurin muotivillitys on typeryyden ihannointi, eikä pidä todennäköisenä, että se tästä lähiaikoina voisi muuksi muuttua.